Lopetin kuluttamisen
Kun kuluttaa vähemmän, voi viettää enemmän aikaa patikoimalla luonnossa. Helsingin keskuspuisto.
Johdanto
Olen tätä kuluttamisen ja tavaroiden ostamisen aihepiiriä käsitellyt jo aikaisemmissa blogeissani Kannattaako ostaa tavaroita? ja Kuinka säästää rahaa? Tässä blogissa pohdin hieman tarkemmin omaa kuluttamistani.
Lopetin vaatteiden ostamisen
En enää itse asiassa muista, milloin se tapahtui. Tuskin siihen liittyy mitään tiettyä tapahtumaa, oivalluksen hetkeä ja päivämäärää. En ole koskaan ollut kovin materialistinen ihminen. Halusin itselleni tilavan talon isolla puutarhalla. Sain sen lopulta 48-vuotiaana. Muuta materiaa en ole koskaan halunnut. Ja tuskin tulen koskaan haluamaankaan.
Nuorempana ostin enemmän vaatteita. Ja jonkin verran muuta tavaraa, CD-levyjä ja sen sellaista. Mutta en koskaan ole ollut kovin tuhlaileva luonne. Kun lapset lähtivät kotoa ja ostin tämän talon, niin muistan, että jossain välissä tein inventaarion vaatteistani. Taisin lukea silloin suositun Konmari-kirjan, joka kertoo siitä, että kannattaa tehdä tällainen inventaario ja säilyttää vain ne vaatteet, joita oikeasti käyttää.
Muistan vieläkin, että otin vaatekaapistani ulos yhden vaatteen kerrallaan. Katsoin vaatetta. Jos se oli huonossa kunnossa tai selvästi liian pieni tai siinä oli jotain muuta vikaa, niin laitoin sen kasaan “pois heitettävät”. Jos vaate oli hyvä, niin laitoin vaatteen kasaan “säilytettävät”. Jos vaate oli ihan ok, mutta en ollut käyttänyt sitä pitkään aikaan, niin laitoin sen keskimmäiseen kasaan “ehkä säilytän.” Muistaakseni kasoista tuli suurin piirtein yhtä isoja. Laitoin “säilytettävät” vaatteet takaisin vaatekaappiin. “Ehkä säilytän” vaatteet kävin vielä kerran läpi. Jos minulla oli jo riittävästi kyseisen kategorian vaatteita (esim. pukuja), niin laitoin vaatteen pois, muussa tapauksessa laitoin sen takaisin vaatekaappiin. Hyväkuntoiset vaatteet vein UFF:n laatikkoon, muut heitin roskiin.
Sen jälkeen en enää ole ostanut muita vaatteita kuin esimerkiksi alushousuja ja sukkia, joita kuluu jatkuvasti. Mutta päätin, että pärjään niillä puvuilla, päällystakeilla, housuilla, ja kauluspaidoilla, jotka minulla nyt oli vaatekaapissa. Tästä on nyt noin kymmenen vuotta. Olen pärjännyt hyvin. Pari lyhythihaista kauluspaitaa olen parilla eurolla ostanut SPR:n konttitavaratalosta, jos olen sellaista paitaa tarvinnut. Mutta uusia vaatteita en ole ostanut.
Päätös olla ostamatta uusia vaatteita oli siinäkin mielessä hyvä, että se pakottaa pitämään itsensä samassa koossa kuin mitä vaatteita on tullut ostettua (Insinöörin dieetti).
Auto ja muut lelut
Toisin kuin monilla muilla miehillä, niin minulla ei onneksi ole koskaan ollut pakkomiellettä hankkia kallista autoa. Auto on varsinainen rahareikä. Ensin ihminen ostaa kalliin merkkiauton. Sitten sitä autoa saa kiikuttaa kalliseen merkkihuoltoon ja maksaa itsensä kipeäksi.
Itsekin olen kyllä sillä tavalla mukavuudenhaluinen, että omistan auton. Silloin kun lapset olivat pieniä, niin minulla oli monta vuotta halvin mahdollinen työsuhdeauto. Koin silloin työsuhdeauton helpottavan elämää. Myöhemmin olen ostanut käytettyjä autoja. Nykyisen autoni Toyota Yariksen vm. 2005 ostin noin vuonna 2015 hintaan 3.600 euroa. Auto oli oiva ostos. Olen joutunut vain kerran tekemään siihen isomman remontin, jossa hitsattiin helmaa ja vaihdettiin pakoputki, eikä tämäkään remontti maksanut kuin noin 400 euroa. Muuten olen säästynyt tavallisella vuosihuollolla lähihuoltamossa, noin 150 euroa per vuosi.
Moottoripyörän omistin noin kuusi vuotta. Minulla oli 15-vuotiaana Honda Monkey -mopo ja haaveilin aikuisena, että olisi kiva omistaa moottoripyörä. Joskus 50-vuotiaana ostin sitten käytetyn KTM Duke 390 -moottoripyörän noin 4.000 eurolla. Myöhemmin kun tuli hankittua koira, niin huomasin, että tykkään kesäisin enemmän patikoida koiran kanssa metsässä kuin ajaa moottoripyörällä, niin myin moottoripyörän pois, sainkohan siitä myynnissä jotain 2.800 euroa, joten moottoripyöräkään sinänsä ei talouttani perikatoon vienyt.
Ulkomaanlomat yms.
Kun lapset olivat pieniä, kävimme joka talvi lomalla jossain etelän lomakohteessa. Niihin matkoihin meni merkittävästi rahaa. Kun lapset olivat pieniä ja myöhemmin nuoria, niin eipä rahaa paljonkaan jäänyt säästöön. Maksoin asuntolainaa ja muu osa palkasta meni sitten elämiseen, ruokaan, sähkölaskuihin, säästettiin ulkomaanlomaviikkoa varten, ja myöhemmin lasten vaihto-oppilasvuosimaksuihin yms.
Olen muutaman ulkomaanloman tehnyt lasteni kanssa myöhemmin niin, että olen ottanut yhden lapsen kerrallaan mukaan lomamatkalle. Lapsille nämä lomamatkat ovat varmaankin olleet kivoja elämyksiä. Mutta nyt kun lapsillani on omat perheensä, niin he voivat käydä sellaisilla lomamatkoilla kuin haluavat. Itse en enää ole moneen vuoteen tehnyt ulkomaanlomamatkoja. Jotenkin vain en enää saa niistä sellaista fiilistä kuin nuorempana, kun ajeli junalla kolme kesää ristiin rastiin Eurooppaa. Mutta olen hyödyntänyt työpaikkojani matkailuun. Olen muutamalla koulutusmatkalla käynyt ulkomailla ja muutamalla konferenssimatkalla. Tuskin olisi tullut käytyä esimerkiksi Las Vegasissa ilman firman maksamaa konferenssimatkaa.
Ehkä näin vanhemmiten tavallinen elämä kotona tuntuu kivemmalta eikä ole niin tarvetta enää nähdä maailmaa. Matkustaminen kaikkine lentoineen ja turvatarkistuksineen on vain rasittavaa.
Ravintolat
Olen jo siinä iässä, ettei ole mitään tarvetta hillua yömyöhään ravintoloissa. Ja en ole koskaan saanut hyvää fiilistä siitä, että maksan jostain ravintolaruuasta itseni kipeäksi. Mieluummin kokeilee kotona tehdä erilaisia ruoka-annoksia.
Lounaalla käy silloin tällöin lounasravintoloissa. Mutta eipä se paljon maksa, nykyään noin 13 euroa, josta firma maksaa noin 3 euroa ja itselle lounas maksaa kympin.
Tavarat
Ostan hyvin vähän mitään tavaroita. On tyhmää ostaa kaikenlaista krääsää, jota sitten kaapit pullottavat. Mietin hyvin tarkkaan jokaista tavaraa, jonka ostan. Haluan, että ostamani tavara varmasti nostaa hyvinvointiani, kuten erinomainen Dygma Raise -näppäimistö, jonka ostin muutama vuosi sitten. Vaikka olen ohjelmoija, niin muita tietokonetarvikkeita ei pahemmin tarvitse ostaa, koska työntaja on aina tarjonnut kannettavan tietokoneen. Talossani minulla on oma työhuone, jossa teen paljon etätöitä. Sinne olen hankkinut hyvän työtuolin, sähköpöydän, pari monitoria yms. tarviketta. Mutta nämä ovat olleet työni takia tarpeellisia kertaostoksia.
Muita tavaroita on tullut hankittua aika vähän. Lähivuosilta tulee lähinnä mieleen säädettävä käsipainosetti. Eli jos olen harkinnut asiaa ja päättänyt, että tarvitsen jotain tavaraa työni takia tai harrastuksen takia, niin sitten ostan tavaran. Mutta pyrin siihen, että harkitsen kaikkea tavaraa tarkkaan ja tavaralla pitää olla tietty käyttötarkoitus, ja että sitä varmasti myös tullaan käyttämään aktiivisesti.
Puutarha
Puutarhanhoito on mukava kesäharrastus. Ja siihen saa kyllä upotettua paljon rahaa. Kun ostin tämän talon, niin olen istuttanut tontin rajoille paljon tuijia. Ja istuttanut puutarhaan marjapensaita. Ja terassin viereen olen tehnyt kukkaperennan. Nyt kun puutarha alkaa tässä mielessä olla “valmiimpi”, niin suurempia ostoksia ei enää tarvitse tehdä. Joka kesä menee muutama sata euroa lähinnä multaan, kesäkukkiin, ja muuhun sellaiseen.
Puutarhakalusteisiin meni ensimmäisenä kesänä paljon rahaa, mutta sen jälkeen olen pitänyt huolta puisista kalusteista öljyämällä ne muutaman vuoden välein. Muutenkin tykkään mieluummin korjata vanhaa kuin ostaa uutta.
Terveys
Olen ollut koko aikuiselämäni siinä mielessä hyvässä asemassa, että ensin olin ylioppilaiden terveydenhuollon piirissä ja sen jälkeen olen ollut hyvän työterveyshuollon piirissä. Hampaani ovat aina olleet hyvässä kunnossa, joten hammaslääkäriinkään ei pahemmin ole rahaa mennyt. Viime vuosina kaiken lisäksi olen ollut töissä firmoissa, joissa firma on antanut hampaiden hoitoon noin 400e per vuosi, jolla helposti kustantaa vuosittaisen hampaiden tarkistuksen ja hammashygienistin suorittaman hampaiden puhdistuksen.
Minulta on 35-vuotiaana murtunut selkäranka auto-onnettomuudessa ja neljä vuotta sitten sappirakko hajosi. Hyvä suomalainen julkinen terveydenhuolto hoiti minut kummallakin kerralla kuntoon käytännössä ilmaiseksi (no, veroja tietysti olen vuosien varrella maksanut satoja tuhansia euroja).
Talo
Talo on oikeastaan ainoa merkittävästi kallis hankinta. Ostin vaimoni kanssa talon Helsingistä keskuspuiston kupeesta vuonna 2012. Asunnot ovat Suomessa, niin kuin ilmeisesti kaikissa länsimaissa, nykyään varsin kalliita. Olen itse sitä mieltä, että tämä johtuu siitä, että vauraus on liikaa kasautunut hyvin rikkaille ihmisille, minkä seurauksena kaikkien omaisuuserien, kuten asuntojen, hinnat ovat nousseet. Olen tätä asiaa enemmän pohtinut aikaisemmassa blogissani Oletko nykyajan torppari?
Taloon meni suurin osa rahoista, joita olen tienannut koko työurani aikana. En koskaan ole saanut mitään perintöä ja olen ilmoittanut lapsilleni, että tulen aikanaan kieltäytymään vanhempieni perinnöstä ja oma osuuteni perinnöstä hyppää yhden sukupolven yli suoraan omille lapsilleni.
Tavallaan olen ylpeä siitä, että olen voinut ostaa talon Helsingistä, mutta tavallaan olen siitä myös surullinen. Olen ylpeä siinä mielessä, että olen ahkeruudellani hankkinut itselleni koulutuksen, jonka avulla olen voinut hankkia hyväpalkkaisen työpaikan. Hyvällä palkalla ja nuukalla elämäntavalla olen maksanut oman puoliskoni talon asuntolainasta pois kun olin vähän yli viisikymppinen. Tavallaan olen tästä ylpeä. Mutta olen surullinen siitä, että huomattava osa elämästä meni siihen, että raatoi itselleen talon, jossa asuu. Ja olen surullinen myös sen takia, että yhteiskunnassamme on niin paljon pienipalkkaisia ihmisiä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta hankkia omistusasuntoja asuntojen järkyttävien hintojen takia. Tähän pitää saada muutos. Olen tätä muutosta paljon pohtinut aikaisemmissa blogeissani. Ja tulen varmasti miettimään tulevissakin blogeissani. Mutta ehkä en tämän enempää pohdi tätä asiaa tässä blogissa.
Sijoitukset
Olen tätä blogia kirjoittaessani 58-vuotias. Työskentelen pilvi-teknologian arkkitehtina ja ohjelmoijana yhdessä suuressa kansainvälisessä korporaatiossa. Palkkani on hyvä. Lapset ovat olleet pois kotoa ja noin kymmenen vuotta. Olen maksanut talon oman puoliskoni asuntolainan pois jo noin kuusi vuotta sitten. En koskaan pitänyt velan tunteesta. Näin jälkikäteen ajateltuna nollakorkojen aikakaudella olisi pitänyt sijoittaa agressiivisemmin ja maksaa asuntolainaa pois hitaammin - asuntolaina olisi ollut oiva vipu, jolla saada enemmän tuottoa osakemarkkinoilta. Mutta jälkiviisaus on aina parasta viisautta. Jos minulla olisi ollut 15 vuotta sitten käytössäni kristallipallo, jolla olisin nähnyt tulevan nollakorkojen ajan ja osakkeiden huikean arvonnousun, niin näin olisin tietysti tehnyt.
Mutta ei minulla mitenkään huonosti näinkään ole mennyt, että maksoin nopeasti asuntolainan pois. Kun sain maksettua viimeisen erän asuntolainasta, niin oli todella huojentunut olo. Ei velkaa. Ei enää koskaan velkaa. Minulla oli ollut asuntovelkaa lähes koko aikuisikäni. Lopultakin olin täysin velaton. Oli valtavan huojentunut olo. En enää ollut torppari vaan tilallinen, omien maitteni ja taloni omistaja.
Monet ihmiset ovat samassa elämäntilanteessa nostaneet kulutustaan. Kun asuntolaina on maksettu, niin voi viimeinkin ostaa sen kalliimman auton. Alkaa käydä kalliilla ulkomaanlomilla. Tai ostaa kesämökin ja ottaa lisää velkaa. Itse olen pikemminkin tullut koko ajan vain nuukemmaksi mitä vanhemmaksi olen tullut. Ja nyt kun ei tarvitse enää maksaa asuntolainaa eikä elättää lapsia, niin joka kuukausi sijoitan suurimman osan nettopalkastani. Ehkä joskus eläkkeellä voi ostaa kesämökin. Tai alkaa tehdä enemmän ulkomaanlomia. Jos siltä tuntuu. Vaurastuminen tuo vapausasteita elämään. Jos sillä hetkellä ei tee mieli kuluttaa, niin rahat kannattaakin sijoittaa kasvamaan korkoa korolle. Ja jos itse ei halua käyttää varallisuuttaan lomiin tai muuhunkaan, niin tulee hyvä mieli siitä, että voi auttaa ainakin perinnöllään lapsiaan tai lapsenlapsiaan maksamaan heidän asuntolainaansa pois. Että edes heillä olisi hieman helpompaa taloudellisesti kuin mitä itsellä on ollut.
Olen hyväosainen
Nyt kun tässä ilta-auringon paisteessa makaan terassini riippumatossa läppäri sylissä, musiikkia kuunnellen ja naukkaillen hyvää viiniä, ja pohdin tätä blogikirjoitustani, niin mieleeni tulee ajatus: olen hyväosainen. Minun on helppo sanoa, että lopetin kuluttamisen. Lopetin kuluttamisen, koska minulla jo oli kaikki mitä halusin. Minulla on riittävästi vaatteita. Minulla on auto. Minulla on talo ja puutarha. Ja minulla on sijoituksia, jos joskus haluan ostaa vaikka kesämökin. Tässä vaiheessa on helppo ryhtyä askeetikoksi ja pohtia blogissa sitä, kuinka materia ei merkitse mitään, kun kaikki jo on.
Mutta Suomessa ja maailmassa on valtavasti ihmisiä, joilla ei ole. Joilla ei ole esimerkiksi edes omaa asuntoa. Jotka edelleen elävät torppareina vuokra-asunnossaan, jonka joku häntä rikkaampi ihminen omistaa. Oma koti pitäisi olla mahdollista ostaa, vaikka olisi pienipalkkainenkin ihminen. Mm. Pikettyä luettuani olen ymmärtänyt, että monissa länsimaissa pienipalkkainen ihminen pystyi vielä esimerkiksi 1960-luvulla ostamaan talon perheelleen - ja vielä maksamaan talonsa asuntolainen pois kohtuullisessa ajassa. Enää ei pysty. Tämä on asia, josta olen valtavan surullinen.
Mitä voisimme tehdä, että kaikilla ihmisillä olisi varaa omistaa asuntonsa?
Olen surullinen, mutta en lamaantunut. Tämä vaurauden kasautuminen superrikkaille ja siitä aiheutunut kaikkien omaisuuserien inflatoituminen (ja siis myös asuntojen kallistuminen tavallisen pienipalkkaisen ihmisen ulottumattomiin) ei ole mikään luonnonlaki. Se on nykyisen superrikkaita suosivan politiikan seurausta. Me voimme yhdessä muuttaa tämän asian. Olen ilokseni huomannut, että maailmalla on paljon ihmisiä, jotka haluavat verottaa raskaammin superrikkaiden omaisuutta ja perintöä. Jos tarpeeksi moni tästä asiasta puhuu, niin asia tulee kyllä suuren yleisön tietoisuuteen ja voimme ainakin länsimaissa vaikuttaa demokratian keinolla siihen, että alamme verottaa superrikkaiden omaisuutta ja perintöjä, ja sitä kautta luoda elinvoimaisemman keskiluokan ja työväenluokan, joissa on mahdollista ostaa perheelleen oma koti ja myös järkevässä ajassa maksaa kotinsa asuntolaina pois.
Loppusanat
No niin. Pitihän se arvata. Vaikka aluksi piti tehdä kirjoitus siitä, kuinka lopetin kuluttamisen, niin tämäkin kirjoitus rönsyili ja aloin taas pohtimaan taloudellista eriarvoisuutta. Ehkä sitä alkaa tässä iässä reflektoimaan omaa elettyä elämää, hyviä asioita ja myös koettua eriarvoisuutta ja miten se on vaikuttanut omaan elämään. Ja tässä iässä kun lapset ovat jo aikuisia, oma asuntolaina on maksettu, on sijoitusvarallisuutta, jonka turvin voi tehdä lyhyempää työviikkoa ja viettää pitkiä kesälomia, on aikaa ja psykologista turvallisuutta alkaa pohtia elämän eriarvoisuutta ja alkaa tehdä jotain, että seuraavalla sukupolvella olisi oikeudenmukaisempi maailma elää.
En tiedä, lukeeko näitä juttuja edes kukaan. Ehkä kirjoitan näitä juttuja vain itselleni, että yritän jotenkin selkeyttää omaa ajatusmaailmaani verbalisoimalla sitä itselleni. Mutta olen iloinen, jos joku saa näistä kirjoituksista myös jotain ajatuksia itselleen. Ehkä pitäisi lähteä politiikkaan, jos haluaa muuttaa jotain. Mutta pitää kirjoittaa siitä toiste oma blogi.